• selvittää Inkerinmaan poliittisen historian päälinjat n. v. 1809–1991
• selostaa Inkerinmaan itämerensuomalaisten väestöryhmien etnohistorian pääpiirteet n. v. 1809–1991. Edellisen opetuskerran materiaaleihin http://kimmoelaine5.blogspot.com/ sisältyy luettelo 5.2., josta selviää Inkerinmaan poliittisen historian perusrunko paitsi noin vuosien 1000–1808 myös tätä seuraavan ajanjakson osalta. Siksi keskitynkin tällä luentokerralla, edellisen luentokerran tapaan, selostamaan alueen itämerensuomalaisten väestöryhmien etnohistorian kannalta relevantteja kysymyksiä: 1800-luvun punaisena lankana voi todeta, että Suomen suuriruhtinaskunnan yhdistäminen Venäjään (1809) sekä maaorjuuden poistaminen koko Venäjän imperiumista (1861) toivat mukanaan radikaaleja muutoksia Inkerin sekä materiaaliseen että sivistyselämään. Uuden liikkumavapauden myötä venäjän kieli alkoi levitä vatjalaisten ja inkerikkojen, etenkin miesväen, keskuudessa. 1860-luvulta alkaen venäjänkielisten pitäjänkoulujen perustamiset vahvistivat ortodoksisen uskonnon ja Pietarin kaupungin jo olemassa ollutta venäläistävää vaikutusta. Nimenomaan vatjalaisten väkiluvun vähenemisen voikin jäljittää alkavaksi 1800-luvun puolivälistä: Tuolloin heidän lukumäärästään tosin on olemassa vasta ensimmäiset luotettavat tiedot. 6.1. [= 5.6.] Vatjalaisten inkerikkojen ja inkerinsuomalaisten väestötietoja v. 1656–2006. – http://1.bp.blogspot.com/_Gh26pYcwj-4/RgZPwlnyPgI/AAAAAAAAAMc/zQWeCePHVCM/s1600-h/TAULUKKO+5.1.+Vatjalaisten+inkerikkojen+ja+inkerinsuomalaisten+väestötietoja+v.+1656–2006.png © Kimmo E. Laine 2007. Kuitenkin myös ”syntyperältään vatjalaisena venäläisenä” itseään pitäneen älykön Dmitri Tsvetkovin mukaan vuoden 1850 paikkeilla kymmenesosa vatjalaisista ymmärsi kirkkoslaavia, esimerkiksi jumalanpalveluksissa, ja peräti puolet osasi puhua venäjää. Inkerin luterilaiset agraariset itämerensuomalaiset saattoi jakaa vielä 1800-luvun puolivälissä äyrämöisiin, savakoihin ja narvusilaisiin. Viimeksi mainitut kolme ryhmää olivat asettuneet Inkerinmaalle jo ennen Suomen suuriruhtinaskunnan yhdistämistä Venäjään. Vuodesta 1809 lähtien suomalaisia muutti Pietarin kuvernementtiin muualtakin Suomesta kuin Karjalankannakselta ja Savosta. Näitä tulokkaita alettiin nimittää suomenmaakkoisiksi. Varsinaisina inkerinsuomalaisina pidetään äyrämöisiä, savakoita, narvusilaisia ja suomenmaakkoisia. Heidän lisäkseen oli olemassa myös venäjänsuomalaista urbaaniväestöä pietarinsuomalaisia, jotka asettuivat Venäjän keisarikunnan pääkaupunkiin. 1860-luvulta alkaen erot varsinaisiin inkerinsuomalaisiin laskettavien subetnosten väliltä alkoivat hävitä. Kolppanaan perustettiin v. 1863 suomenkielinen teologinen seminaari, jossa koulutettiin seurakuntapapistoa sekä opettajia suomenkielisiä pitäjänkouluja varten. 1800-luvun jälkipuoliskolla Inkerin luterilaisen itämerensuomalaisen väestön yhteydentunne myös suomensuomalaisten kanssa vahvistui. Viimeksi esitetyt kaksi rinnakkaista kehityskulkua johtivat etnonyymien inkeriläinen ja inkerinsuomalainen sekä oman kielen nimityksen (inkerin)suomen kieli yleistymiseen. (Huomautettakoon, että akateemisessa käytännössä INKERILÄINEN ainoastaan ’Inkerin itämerensuomalaiseen luterilaiseen maalaisväestöön’ viittaavana nimityksenä on sikäli ongelmallinen, että se aiheuttaa tavattoman helposti sekaannuksen ortodoksisiin inkerikkoihin eli inkeroisiin.) 6.2. Pietarin (Kantsin l. Nevanlinnan) kuvernementin ml. Inkerinmaan kansallisuussuhteet erityisesti suomalais-ugrilaisen väestön kannalta tarkasteltuna 1. yleisvenäläisen väestönlaskennan v. 1897 mukaan. (Napsauta.)
© Kimmo E. Laine 2007. 6.3. Pietarin (Kantsin l. Nevanlinnan) kuvernementin ml. Inkerinmaan kansallisuussuhteet erityisesti suomalais-ugrilaisen väestön kannalta tarkasteltuna 1. yleisvenäläisen väestönlaskennan v. 1897 mukaan. Lähennys. (Napsauta.) 
© Kimmo E. Laine 2007. 6.4. Pietarin (Kantsin l. Nevanlinnan) kuvernementin ml. Inkerinmaan kansallisuussuhteet erityisesti suomalais-ugrilaisen väestön kannalta tarkasteltuna 1. yleisvenäläisen väestönlaskennan v. 1897 mukaan. (Napsauta.) +kuvernementin+ml.+Inkerinmaan+kansallisuussuhteet.png)
© Kimmo E. Laine 2007. Sen ohella, että Kolppanaan avattiin suomenkielinen seminaari, Inkerinmaalle kehittyi myös suomenkielinen sanomalehdistö. Yksittäiset nimikkeet, esim. v. 1870 aloittanut ”Pietarin Sanomat,” tosin tahtoivat jäädä kovin lyhytikäisiksi. Tärkeä inkerinsuomalaisen nationalismin ilmenemismuoto olivat Baltiasta omaksuttu kuorolaulu- ja laulujuhlatraditio: inkerinsuomalaisista laulujuhlista ensimmäinen järjestettiin Skuoritsassa v. 1899 – keskellä Venäjän keisarikunnan, tai laajemmin Venäjän imperiuminkin, ensimmäistä venäläistämiskautta (1881–1905). 6.5. "Nouse Inkeri". Inkerinsuomalaisten kansallislaulu n. v. 1901. – http://www.inkeri.spb.ru/wavs/nouse.html
Vaikka venäläistämispyrkimykset kohdistuivatkin inkerinsuomalaisiin siinä missä myös muihin Venäjän keisarikunnan vähemmistökansallisuuksiin, niin venäjän kielen ja venäläisen kulttuurin ylivaltaa oli omiaan tietyssä määrin neutraloimaan Suomen suuriruhtinaskunnan läheisyys ja kuuluminen saman hallitsijan johtamaan kokonaisuuteen sen kanssa. Venäjän ensimmäinen vallankumous v. 1905 oli merkittävä inkerinsuomalaisten kuten monien muidenkin Venäjän imperiumin vähemmistökansallisuuksien nationalismin herättäjänä. Onpa Andreas Kappeler teoksessaan ”Russland als Vielvölkerreich: Entstehung. Geschichte. Zerfall” [Venäjä kansallisuuksien valtiona. Muodostuminen, historia, tuho, 1992] käsitellyt sitä Euroopan hulluun vuoteen viittaavasti otsikoiden “Die Revolution von 1905 als Völkerfrühling”, so. ’Vuoden 1905 vallankumous ”kansainkeväänä”’. 6.6. Inkerinmaan läntisimmän osan liittäminen Viroon v. 1920
Inkerinmaan läntisimmän osan Viroon liittämisen (1920) myötä Tarton yliopistoon opiskelemaan päätynyt, jo edellä mainittu vatjalainen intellektuelli Dmitri Tsvetskov laati v. 1924 – 55-sivuisen vatjan kieliopin käsikirjoituksen. Tämän pidemmälle vatjan kirjakielen kehitys ei kuitenkaan edennyt Venäjän keisarivallan luhistuttuakaan. Neuvostoliiton miehittämässä Virossa vatjan kieltä tosin sittemmin runsaasti tallennettiin ja tutkittiin. Inkerikolle luotiin 1930-luvulla Neuvostoliitossa latinalaiseen kirjaimistoon pohjautuva kirjakieli, jolla julkaistiin v. 1932–37 kaksikymmentäviisi oppikirjaa. Läntisen Neuvosto-Inkerin kouluissa olikin tuohon aikaan mahdollista saada inkerikonkielistä alkeisopetusta. Solmiessaan Suomen kanssa Tarton rauhansopimuksen (1920) Venäjän sosialistinen federatiivinen neuvostotasavalta lupasi erillisessä asiakirjassa myöntää ”Pietarin kuvernementin suomalaisille” samat oikeudet kuin valtakunnan muillekin vähemmistökansallisuuksille. 6.7. Tarton rauhansopimuksen v. 1920 liitepöytäkirja. – http://koti.mbnet.fi/atlas/filmi/tausta/tartonliite.pdf V. 1928–39 Pohjois-Inkerissä sijaitsi Kuivaisin, loppuaikoina nimeltään Toksovan, suomalainen kansallinen piiri. Lisäksi Leningradin oblastiin (ven область) eli alueelle muodostettiin vuoteen 1936 mennessä viisikymmentäneljä suomalaista kansallista kyläneuvostoa. Inkerinmaan suomenkielisen väestön kouluolojakin pyrittiin kehittämään. Leningradissa ja Petroskoissa toiminut kustantamo Kirja julkaisi inkerinsuomalaisten sekä Karjalan autonomisen sosialistisen neuvostotasavallan itämerensuomalaisen väestön tarpeiksi v. 1927–37 kahta päivälehteä ja kahdeksaa aikakauslehteä sekä yhteensä 768 nimekettä oppikirjoja, sanakirjoja ja kaunokirjallisuutta. Leningradissa toimi 1920–30 -luvuilla suomenkielinen radioasema ja oblastin suomalaisissa kansallisissa paikallishallintoyksiköissä oli mahdollista käyttää suomea virastokielenä. Jo v. 1928 alkaneen pakkokollektivoinnin myötä vatjalaisten, inkerikkojen ja inkerinsuomalaisten vastainen väkivalta kuitenkin alkoi. Ne, jotka eivät halunneet liittyä kolhooseihin eli yhteistalouksiin, julistettiin ”kansanvihollisiksi”. Tällaisten keskimääräistä varakkaampien talonpoikien omaisuuksia takavarikoitiin, jotta olisi saatu köyhemmät painostettua ”vapaaehtoisesti” luovuttamaan se vähä, mitä heillä oli. Vatjalainen saatettiin pakottaa kotiseudultaan pois ainoastaan sen vuoksi, ettei hän suostunut kirjoittautumaan venäläiseksi. (1930-luvulle mennessä oli tosin muutenkin tultu tilanteeseen, että vatjalaisten nuorin sukupolvi ei osannut enää puhua etnistä äidinkieltään.) V. 1932 kaikki Inkerinmaan suomalaiset luterilaiset kirkot ja seurakunnat suljettiin. 1920-luvun loppuvuosina alkoivat laajat väestönsiirrot ja joukkoteloitukset. Noin 18 000 suomalaista Pohjois-Inkeristä kyydittiin Kuolan ja Keski-Aasian pakkotyöleireille vuoteen 1931 mennessä heti kollektivoinnin alettua. V. 1934–37 Leningradin alueelta siirrettiin yhteensä 27 000 suomalaista ympäri Neuvostoliittoa – Arkangelin, Novgorodin ja Vologdan alueille, Uralille, Siperiaan ja Keski-Aasiaan, jopa Kaspianmeren rannikolle. Pohjois-Inkerin entisistä luterilaisista seurakunnista karkeasti ottaen neljän – Lempaalan, Miikkulaisen, Valkeasaaren ja Vuoleen – alueet tyhjennettiin suomalaisista kokonaan. Kolme neljäsosaa vuosien 1934–37 kyydityksistä suoritettiin v. 1936. Inkerikkojen kyyditysten määränpäänä oli tavallisesti joko Siperia tai Keski-Aasia. 6.8. Pohjois-Inkerin neljän pitäjän (Lempaalan, Miikkulaisen, Valkeasaaren ja Vuoleen) tuhoaminen v. 1920, 1928–36 sekä Levašovon eli Levassovan joukkohauta v. 1937–38 
Arkistotietojen perusteella on saatu selville, että Stalinin mielipuolisimmassa terrorissa 1930-luvun lopulla teloitettiin Leningradin alueella v. 1937 – 18 719 ihmistä ja v. 1938 – 20 769 ihmistä. Tekaistun kuolemanrangaistuksen tai satunnaisen ampumisen uhriksi joutuneiden suomalaisten määrä Leningradin oblastissa on arvioitu 13 000 henkilöksi. Neuvostoliiton romahdettua Helsingistä Pietariin vievän rautatien varrelta läheltä Levašovon eli Levassovan asemaa paljastuikin joukkohauta, jossa lepää arviolta 24 100 tapettua. Heistä huomattava osa on saksalaisia tai suomalaisia, suomalaisia ehkä kolmannes. Inkerikon kirjakielen käyttö sekä läntisen Neuvosto-Inkerin inkerikonkieliset koulut lakkautettiin v. 1937. Opettajat teloitettiin ja oppikirjat poltettiin. Tämän pidemmälle inkerikon kirjakielen kehitys ei Neuvostoliitossa päässyt etenemään. Neuvostoliiton miehitettyä Viron tasavallan inkerikon kieltä tosin tallennettiin ja tutkittiin siellä ahkerasti 1950-luvulta alkaen. Lähes koko neuvostoinkerinsuomalainen älymystö ”likvidoitiin” niin ikään v. 1937. Tämän jälkeen olikin “helppoa” pikaisesti venäläistää kaikki suomenkieliset koulut ja virallisesti lakkauttaa myös inkerinsuomalaisten kaikki muut yhteiskunnalliset aktiviteetit. Toksovan suomalainen kansallinen piiri sulautettiin muihin hallintoalueisiin kahden vuoden kuluttua. Vatjalaisia ei samasta vuodesta 1939 lähtien enää ollut neuvostoväestönlaskentojen mukaan edes olemassa, vaikka heidän väkilukunsa tosiasiassa oli 400–700 (ks. taulukko 6.1. [= 5.6.] Vatjalaisten inkerikkojen ja inkerinsuomalaisten väestötietoja v. 1656–2006. – http://1.bp.blogspot.com/_Gh26pYcwj-4/RgZPwlnyPgI/AAAAAAAAAMc/zQWeCePHVCM/s1600-h/TAULUKKO+5.1.+Vatjalaisten+inkerikkojen+ja+inkerinsuomalaisten+väestötietoja+v.+1656–2006.png). Toisen maailmansodan aikana, natsi-Saksan sekä Suomen armeijojen muodostaessa lähes umpinaisen piiritysrenkaan Leningradin ympärille 8. syyskuuta 1941 – 27. tammikuuta 1944, Inkerinmaa joutui taistelutantereeksi sanan kenties ankarimmassa mahdollisessa merkityksessä. 6.9.–6.15. Saksan–Neuvostoliiton -sota • 22. kesäkuuta – 5. joulukuuta 1941 
(Author: USER:GDR. From Wikipedia, the free encyclopedia. GNU Free Documentation License, NO DATE. – http://upload.wikimedia.org/wikipedia/en/b/b8/Eastern_Front_1941-06_to_1941-12.png.) • 5. joulukuuta 1941 – 5. toukokuuta 1942 
(Author: GDR, WIKIPEDIA (EN) USER. From Wikipedia, the free encyclopedia. GNU Free Documentation License, NO DATE. – http://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/e/ea/Eastern_Front_1941-12_to_1942-05.png.) • 7. toukokuuta – 18. marraskuuta 1942 
(Author: USER:GDR. From Wikipedia, the free encyclopedia. GNU Free Documentation License. – http://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/d/dd/Eastern_Front_1942-05_to_1942-11.png.) • 18. marraskuuta 1942 – maaliskuu 1943 
(Author: USER:GDR. From Wikipedia, the free encyclopedia. GNU Free Documentation License. – http://upload.wikimedia.org/wikipedia/en/5/52/Eastern_Front_1942-11_to_1943-03.png.) • 19. helmikuuta – 1. elokuuta 1943 
(Author: USER:GDR. From Wikipedia, the free encyclopedia. GNU Free Documentation License. – http://upload.wikimedia.org/wikipedia/en/6/62/Eastern_Front_1943-02_to_1943-08.png.) • 1. elokuuta 1943 – 31. joulukuuta 1944 
(Author: UNKNOWN. From Wikipedia, the free encyclopedia. GNU Free Documentation License. – http://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/9/96/Eastern_Front_1943-08_to_1944-12.png.) • 1. tammikuuta – 11. toukokuuta 1945 
(Author: GDR, WIKIPEDIA (EN) USER. From Wikipedia, the free encyclopedia. GNU Free Documentation License. – http://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/c/c3/Eastern_Front_1945-01_to_1945-05.png.) 6.16. Lähennys. Leningradin piiritys v. 1941–44. – http://web-local.rudn.ru/web-local/uem/ido/3/hist/images/H_4.jpg Piiritetyn kaupungin ainoa huoltotie oli Laatokan jään ylittävä ”Elämän tie” (ven Дорога жизни): Leningradiin jääneet 30 000 inkerinsuomalaista Neuvostoliitto siirsi sitä pitkin Lena- ja Jenisei -jokien varsille Itä-Siperiaan. Suur-Saksa, joka aikoi tuhota Leningradin pikkukaupungiksi ja suunnitteli Inkerinmaasta saksalaiskolonistien asuttamaa “Ostlandin valtakunnankomissariaatin” osaa, päätti puolestaan v. 1943 sallia 63 227:n sen miehittämällä alueella oleskelleen ”inkerinsuomalaisen” siirtämisen Suomeen. Näiden siirtolaisten joukkoon päätyi epähuomiossa myös jonkin verran vatjalaisia ja inkerikkoja. Neuvostoliiton kanssa tekemänsä Moskovan välirauhan (1944) jälkeen Suomi pakotettiin palauttamaan 55 773 inkerinsuomalaista, inkerikkoa ja vatjalaista lähtömaahansa. Neuvostoviranomaiset eivät kuitenkaan päästäneet paluumuuttajia takaisin näiden kotiseudulle, vaan sirotteli heidät Jaroslavlin, Kalininin [nyk. Tverin], Pihkovan, Novgorodin, Vologdan, Sverdlovskin ym. alueille. Tästä huolimatta Neuvostoliitto vaati jopa palautettaviksi suomensuomalaisten perheiden adoptoimia inkerinsuomalaislapsia useita vuosia sodan jälkeen. Huolimatta ankarista määräyksistä ei ainoastaan inkerinsuomalaisten tai inkerikkojen, vaan jopa eräiden vatjalaisten onnistui paeta Suomesta edelleen Ruotsiin tai asettua Neuvostoliiton miehittämään Viroon. Vasta Nikita Hruštšovin noustua valtaan v. 1956 inkerinsuomalaisten sallittiin pyrkiä takaisin Inkerinmaalle. Tämä oli kuitenkin hankalaa, sillä venäläiset uudisasukkaat olivat jo vallanneet heidän kotinsa. Niin itävatjan kuin oredežininkerikonkin viimeiset puhujat kuolivat 1960-luvulla. Sodanjälkeiset inkerikkosukupolvet eivät ylipäätäänkään taida etnistä äidinkieltään. Nimenomaan inkerikkojen suhteen toisen maailmansodan jälkeiset neuvostoväestönlaskennat kuitenkin vähättelevät Leningradin alueen itämerensuomalaisen väestön lukumäärää. Yhteiskunnallista asemaansa parantaakseen osa inkerikoista on nimittäin ilmoittanut itsensä venäläisiksi, virolaisiksi tai jopa [!?] suomalaisiksi. (Ks. taulukko 6.1. [= 5.6.] Vatjalaisten inkerikkojen ja inkerinsuomalaisten väestötietoja v. 1656–2006. – http://1.bp.blogspot.com/_Gh26pYcwj-4/RgZPwlnyPgI/AAAAAAAAAMc/zQWeCePHVCM/s1600-h/TAULUKKO+5.1.+Vatjalaisten+inkerikkojen+ja+inkerinsuomalaisten+väestötietoja+v.+1656–2006.png.) Inkerinsuomalaisia asuu nykyään Leningradin alueella pääasiassa Hatsinan, Lomonosovin ja Vsevoložskin piireissä.
